Kahvia,tupakkaa · ja · pieniä · ajatuksia

..ja niin yksin.


Sait minut tuntemaan itseni kauniiksi. Jaksoit jumaloida kaksikymmentäneljävuotiaan vartaloani, vaikka olit itse vain paria vuotta vanhempi. Minä hukuin silmiisi, kasvojesi ilmeisiin, hiustesi tuoksuun, rakastuin lantiokuoppaasi jota suudellessani värisit. Pidin siitä miten keinutit päätäsi ja hymyilit. Sinä väitit minua kauniiksi, ja minä pidin siitä ihan liikaa.
Pidin myös siitä miten huomasit pieniä asioita ja kiitit siitä että petasin sängyn ja lämmitit minulle kanakeittoa kun kuiskasin että on nälkä. Pidin siitä että suutelit minua poskelle ja otit kainaloosi sohvalla. Se ei sopinut yhteen sen kanssa mitä me teimme. Et olisi saanut olla niin kiltti, etkä puhua humalassa sellaisia asioita joita puhuit. Mutta en minäkään osannut näitä juttuja. en osaa sulkea sydäntäni.en osaa olla ihastumatta ihmiseen joka on hyvä minulle.

Olen miettinyt kuinka kauan jaksaa olla pelkästään nuori ja kaunis? Se on välillä tosi uuvuttavaa. Missä vaiheessa kaikki loppuu ja jäljelle jää tyhjyys ja rikkinäinen kuori? Minulle ei riitä mikään, haluan kaiken, haluan sen täysillä, ja haluan sen heti. Silti en koskaan ole paikalla kokonaan. Ja maailma ei riitä. Jaksan silti toivoa vielä että tulee joku joka saa sen riittämään minulle. Olen saanut olla tarpeeksi yksin ja etsiä. en ole löytänyt, eikä niin haittaisi juuri nyt vaikkei olisikaan mitään etsittävää. Mä voisin haluta hetkeksi sylin johon pysähtyä vähän pidemmäksi aikaa. mä voisin kokeilla "tavallisuutta". Mä kaipaan sitä oikeastaan ihan vitusti.
mä en jaksa olla aina vaan nuori ja kaunis ja yksin. mä haluan olla jollekkin maailman ihanin.

"On naisia, jotka naidaan
ja naisia, joita naidaan.
Minä kuulun aina jälkimmäisiin."

Toisinaan sitä ajattelee että tää on ihan okei ja on tosi kivaa olla sinkku ja vapaa. ja että näin tän kuuluu olla, ja että mä en ihan really really really haluu nyt mitään seurustelua ja on kiva tapailla ihmisiä satunnaisesti.. Silti välillä, koko juttu kääntyy päälaelleen ja sattuu kovaa. Ei pysty olemaan niin vahva ja tavallaan tunteeton kun luuli. Varsinkin silloin kun joku kaksilahkeinen sattuu olemaan niinkin kohtelias ja rehellinen että ilmoittaa heti kättelyssä ettei etsi mitään suhdetta, niin juuri silloin alkaa tottakai elelemään omissa haavemaailmoissaan että jospa kuitenkin jotain kun toi on noin kivakin ja kaikkee.. Miehellehän pitää tietysti sanoa etten mäkään etsi mitään ja tää on ihan okei näin. kovat mimmit itkee kotona. ongelma on ehkä siinä etten mä ole kovinkaan kova mimmi. Mutta itehän sitä ottaa siipeensä ihan vapaaehtosesti näissä jutuissa. jos pelkää että sattuu, eikä kestä sitä, ei vois oikeen elää ollenkaan, ja miten silloin muka ikinä tapaa ketään ja tapahtuu mitään?. Eikä musta ole kuitenkaan nunnaksi :) Sitäpaitsi läheisyys ja seksi tekee oikeesti ihmiselle hyvää ja on kivaa söpöillä mukavan pojan kanssa vaikka tietääkin ettei tässä olla mihinkään alttarille marssimassa. ei sitä siinä hetkessä mieti (onneksi, muutenhan koko jutussa ei olis mitään ideaa), haluaa vaan nauttia kaikesta ihkuilusta mitä saa. Sitäpaitsi mahdollisten "sydänsurujenkin" uhalla on ihan helvetin kiva kuulla välillä että joku sanoo kauniiksi ja kehuu vartaloa ja hymyä ja muuta hömppää:) Kaikki mikä ei tapa sattuu vitusti, mutta vahvistaa.
..Niin, sitten on se asian toinen puoli jonka tajusin eilen. Se, ettei ole tavannut pitkään aikaan ketään, jonka kanssa olisi tapahtunut jotain syvempää ja joka oikeasti välittäisi, tekee kyyniseksi. Mä rupesin eilen miettimään etten oikeestaan osaa kuvitella mitä tuntuu kun joku välittää ja rakastaa sua niin paljon että haluaa sun kanssa naimisiin? tai haluaa sut tyttöystäväkseen. Mä ehkä sittenkin haluun löytää sen ihmisen ja mennä naimisiin ja olla vaimo ja saada ne 2,5 lasta :)
Välillä vaan tuntuu että mä olen kulunut niin puhki ettei kukaan voi rakastaa mua ehjäksi.
Sitten kirjoitin tällaisen paskan runon. mä muuten kirjoitan nykyään pelkkiä paskoja runoja :


Rakkauden kerjäläinen

valehtelen aina
ettei se haittaa

niinkuin kaikki pikkutytöt
minäkin suunnittelin joskus
meneväni isona naimisiin

valkoisen mekon
kimmeltävät sormukset
kermakakkutornin
prinssin
suudelman
korkokengät
ja tähtipölyä

Isona minusta tuli
rakkauden kerjäläinen
kertakäyttönainen
yhdenyöntyttö

valehtelen aina ettei se haittaa
toisinaan uskon itsekin niin

vaikka oikeasti
olen aina pikkutyttö
kyllä minäkin
voisin olla vaimo
ihan oikeasti voisin

tai edes tyttöystävä

Hyvää huomenta maailma! Heräsin ja toivotin itselleni hyvää huomenta kolmesti. Kännykässä viesti vaimolta.huomenta. eteisen peili, hyvää huomenta. vessan peili hyvää huomenta hymyilevä pikkupirulainen, vittu mä tykkään susta! melkeen jo rakastan. Eikö niin. Kahvi porisemaan ja Lynyrd Skynyrdiä soimaan. Parveketupakalle tervehtimään uutta aamua, yöllä on tullut ripaus lunta, mutta päivä näyttää lupaavalta. Tuesdays´s gone. Tänään on keskiviikko. 8:23 näyttää läppärin kello ja heräsin ennen vanhanajan pirisiää pelkkään puhelimeen,valoon ja vaimoon. Pöydällä Pieni Taidehistoria, viimeviikolla opin että Michelangelo oli aikamoinen jätkä. Hullua miten joku voi hakata marmorista esiin ihmisvartalon ja maalata äärettömän kokoisen kirkon katon salaviestisillä freskoilla ja sen ajan välineillä täydellisesti. Selvisipä sekin että lapsuuden muotipiirretyssä Turtlesien nimet tulevat suoraan renessanssiajan suurilta taiteilijoilta. Mitähän meille tänään kerrotaan.Aina oppii jotain uutta, vaikka luulisi kulkevansa kuinka sumussa ja nukkuen päivien läpi. Pienet naurut, joskus vähän isommat. Elämää se on pienikin elämä. pieni on söpöä. mä tykkään mun elämästä tänään, tässä ja nyt. onni.
Kahvia, tupakkaa, ja pieniä ajatuksia. niinhän se olikin jo silloin joskus ;)

Oon pitkään halunnut kirjoittaa. oon yrittänyt aloittaa blogeja, en vaan jaksa selittää kaikkea alusta. Aloitaminen on aina vaikeinta, se pitää kyllä paikkansa. Vaikka joskus se on kyllä se lopettaminen, mikä on paljon vaikeampaa.Viimeaikoina ajatukset olleet ihan sekaisin ja johdatelleet taas vääriin juniin. Välillä on ollut vaikea löytää kaunista mistään. Vuodessa on tapahtunut paljon, vaikka ei oikeastaan yhtään mitään. Muistan kun vuosi sitten tähän aikaan mietin elämää uusiksi, lomailin äidillä ja sain viettää ihanaa aikaa perheen kanssa. Mun ei tarvinnut jaksaa mitään. Nukkua, syödä, hengittää ja pestä hampaat. Samalla oli kuutenkin järjetön ahdistus kaikesta päättämättömyydestä. siitä ettei ollut omaa kotia eikä mitään suuntaa. Päätin hakea kouluihin ja.. niin. Nyt mä olen täällä. Mulla oli hirveä halu päästä pois kaikesta vanhasta. Ajattelin että itsenäistyn kunnolla ja kelaan pääni puhtaaksi täällä kaikessa rauhassa, siinä sivussa opiskellen unelma-alaa. Nyt mä en mitään muuta kaipaakaan kun kaikkea vanhaa :) Niin se pomppumieli heittää taas kuperkeikkaa, ja olen saanut oppia ettei loputon yksinäisyys tuo rauhaa, eikä ahdistus ole riippuvainen paikasta. Saamattomuus ei katoa, minä olen sama, kuin olen aina ollut. Olen vain vähän muualla, aina vaan yhtä eksynyt. Vaikka toisinaan tekisi mieli jättää kaikki ja kadota kokonaan jaksan silti uskoa että kaikella on ihan oikeasti tarkoituksensa. En mä tänne turhaan eksynyt, ja jotakin tästäkin jää käteen. ja vaikka tarinassa ei tapahtuisi paljon, se on silti tarina. Jokaisella hetkellä on merkityksensä ja mikä ei tapa, se taitaa vahvistaa. Jokainen kokemus kasvattaa. Virheistäkin ehkä joskus oppii oppimaan, ehkä. Tän viikon itkuahdistelun jälkeen rauha saapui vasta tänään illalla kymmenen jälkeen. Kuuntelussa Cold playn Trouble. Jotenki rauhottavaa ja tyhjentävää musaa. Oon huudattanu kaikenmaailman heviä pitkin viikkoa. Onneks on musiikki. Se auttaa aina jotenkin kummasti.
Kimi soitti äsken. mä soitin sille ensin, ihan muutenvaan puhuakseni jonkun kanssa joka on joskus tykännyt musta. On hassua huomata miten tunteetkin aina viilenee. Ensin käy hirveen ihastus-vitutus-prosessin jonkun ihmisen takia läpi ja sitten kun se kuuluisa aika on kulunut.. onkin ihan hyvä olla näin ja ymmärtää miksei jutusta tullut mitään. Asiaan saattaa toki vaikuttaa aika paljon uudet ihastumiset. Olin nimittäin viimeviikonloppuna toista kertaa elämässäni viettämässä baari-iltaa (yksinään) kouvolacityssä ja eksyin aivan liian mukavan miehen kainaloon. Asiasta surullisenhan tekee se että tyyppi oli juuri eronnut parin vuoden suhteesta ja muistan (ihme kyllä minä MUISTAN!) sen huudelleen humalassa taksissa että meistä ei tuu mitään tyttö ja poikaystäviä. Jotenkin tämä lausahdus ei pyörinyt mielessäni aamulla kun jäin viettämään mukavaa darrapäivää hänen luokseen. Darrapäivät on aina parhaita jonkun ihanan miehen kanssa. Kyseinen henkilö sai suhtautumiseni koko paikkakuntaan muuttumaan. Hän sai jopa tämän hölmön murteen kuullostamaan ihan ylisöpöltä ja ihkulta. Se kysyi multa mun varvasjutun ja meillä oli ihan liian mukava päivä. Tottahan toki meikäläisen herkkäsielu pääsi ihastumaan vaikka tarkoitus oli olla vaan hetki ja unohtaa. Ylpeys ei kuitenkaan vielä sunnuntaina antanut periksi alkaa vonkaamaan puhelinnumeroa. Piti vaan coolisti taas heittää että "ehkä törmäillään joskus". Eilen illalla annoin kovismimmiesitykselleni periksi ja lähetin herralle kaveripyynnön facebookissa, johon hän yllätyksekseni oli illalla vastannut. Sain mielenrauhan viimeyöksi. tuskin tästä mitään tulee, en edes odota, no okei odotanpas, ja ihan helvetisti odotankin ja toivon, vaikka tiedän ettei tule,tai en tiedä, mutta todellisuus taas näyttää punaista. Kysymys kuuluu pitääkö aina antaa periksi heti kättelyssä ja luovuttaa haaveensa todellisuuden edessä, vai kannattaako joskus odottaa ja toivoa? varsinkin kun ei ole ollut näin "pilvessä" kenestäkään sitten teini-iän.

Tehosekoitin-yhtyeen otto grunström on aina aiheuttanut minussa jonkin mystisen tunteen. Tänään muistin pitkästä aikaa kyseisen yhtyeen ja eksyin katsomaan youtubesta vanhoja klippejä. Jossakin jäähyväiskeikkavideon kohdalla kun otto istuu lavanreunalle aloittamaan hetken tietä,vuodatan muutaman kyynelen... Siinä miehessä on ihan käsittämätöntä karismaa ja muutun jälleen haaveilevaksi pikkutytöksi...
Muistan kun kolmetoistavuotiaana löysin isoveljeni levyhyllystä tehiksen rock´n´rollin ja se osui ja upposi heti, yhdellä kuulemalla. Sittemmin en edes muista mitä biisejä kyseiseltä levyltä löytyy, mutta muistan silmänräpäyksessä syttyneen rakkauden pörrötukkaiseen surusilmäiseen mieheen ja maailman kauneimpaan ääneen. Hieman myöhemmin vietin päiväkausia perehtymällä tämän mystisen taruolennon lyriikoihin ja rakkauteni syveni... Kirjoittelin kappaleiden sanoja ruutupaperille ja koristin niillä huoneeni seinät. Rakkauteni tähän kaunopoikaan oli sinänsä kummallista ettei minulla koskaan ollut hänen kuvaansa seinällä. Olin niin rakastunut sanoituksiin ja tuohon ääneen että miehen kieltämättä tänäkin päivänä jalat veteläksi saava ulkonäkö jäi minulle toisarvoiseksi seikaksi.
Sittemmin tehosekoitin-yhtyeen lopetettua sain kuulla oton julkaisseen runokirjan. Jostain syystä kului vuosia että unohdin elämäni suurimman rakkauden lähes kokonaan ja sain kyseisen opuksen käsiini vasta parisen vuotta sitten. Muistan kun kirja löytyi eteiseen kertyneen postikasan alta eräänä talvi-iltana tullessani kotiin pitkän poissaolon jälkeen. Istuin sohvalle ja luin sen kannesta kanteen. Rakkaus roihahti jälleen.. kyynel silmässä istuin kirja sylissä sohvalla samalla tekstaten ystävälleni että taidan olla rakastuneempi kuin koskaan viisitoistavuotiaana!
Ja tänään koin jälleen tuon ihmeellisen pakahtumisen tunteen..Se alkoi jo lauantaina katsottuani erään toisen hetken tie-videon ja jatkui kuuntelemalla ämpeekolmosesta kaikki vanhat tehariviisut moneen kertaan.. Jo puolen tunnin kuuntelun jälkeen oli aamulla juna-asemalla tutun haikea tunne. teki mieli kaivaa kynä ja paperi laukusta ja hypätä tuntemattoman matkaan.
<3

Röykkiöittäin keskeneräisyyttä, rikkinäinen kokonaisuus.
Elämä joka ei löydä osaansa tässä näytelmässä. Minun rooliani ei ehkä olekkaan siihen kirjoitettu. Olen näiden kekkereiden kuokkavieras,koditon, vailla vakituista asuntoa.
Ja minulla on aikaa,silti se ei ikinä riitä mihinkään, päivät loppuvat kesken ennenkuin ehtivät alkaakaan. Köyhyys, joka ei ole kiinni tilin saldosta, ja rumuus joka tuijottaa takaisin vain omista silmistä.
Näihin merkityksettömyyden kuukausiin olen tuhlannut aikaani äärettömästi ja välittämättä. Annan viikkojen mennä, annan itseni odottaa, enkä ole edes varma mitä odotan? Elämäni alkua?
Olen unohtanut itseni matkan varrelle aikoja sitten, jäin suurempien rattaiden alle, kykenemättä taistelemaan vastaan, olin silloin niin kovin heikko (olen yhä) , halusin niin kovasti sopeutua suureen , vaikka sisimmässäni tiesin varmasti jo syntyessäni ettei se tule olemaan helppoa.
Tunnen suurta erilaisuutta muihin verrattuna. Enkä voi sille mitään! Se tunne asuu minussa eikä ikinä mene pois. Jotkut sanovat sitä asennevammaksi, sillä heitä ärsyttää. Ja minua ärsyttää heidän ahdasmielisyytensä asioiden suhteen. Hyväksi havaittu yhdelle, ei ole hyväksi monelle, tai hyväksi havaittu monelle ei ole hyväksi yhdelle. ja aina etsitään keskiarvoa ja mahditetaan ja tungetaan siihen, se vituttaa. Mutten osaa vastata suureen ja siksi on yritettävä mahtua ja sopeutua, kiittää ja kumartaa hiljaa, näytettävä keskaria seläntakana.
Ehkä tulee se päivä kun nauran itsekin näille jutuilleni, muttei vielä. Olen vielä liian teini, liian angsti luovuttamaan. Kun niin moni asia pännii, ettei osaa sanoa missä on isoin vika, on ihan sairaan vaikee korjata sitä, tai uskoa muiden neuvoja siitä, mistä aloittaa. Ja kun ei ole edes varma,haluaako?
Olenko ainoa joka ajattelee näin?
Miltä elämä tuntuu?
Tai miltä elämän pitäisi tuntua?

mä en tiedä.

Ollaan seutulassa. Olen unohtanut lentokoneet muutamassa vuodessa, vaikka katselin niitä koko lapsuuteni. Lapsuuden, minullakin tosiaan oli sellainen. Tässä kodissa, näillä pihoilla. Jossakin hyvin kaukana kietoutuneena auringon säteisiin ja eväsretkiin, voin nähdä sen yhä samean valotuksen läpi, ja muistaa kuvia.

Mutta tulessani tähän taloon, lapsuudenkotiini, tänään saatan muistaa pelkkää pelkoa, vihaa ja katkeruutta. Vuosia varhaisnuoruudesta ja ajasta sen jälkeen. Ajan jolloin lapsuus päättyi ja lämmön tilalle astui pelko. On vaikeaa sanoa sitä, mutta äidin muuttaessa pois muutti myös valo. Eikä se valo ole palannut tähän taloon edes kymmenen vuoden jälkeen. Se valo ja lämpö kulkee äidin mukana. Se ei ole kiinni paikassa.Lapsuuden kodeikseni sanoisin niitä, joissa olen äidin kanssa asunut.

Joskus hieman vanhempana tahdoin muuttaa äidin luota takasisin lapsuuden kotiini, halusin kovasti tuoda taloon takaisin kadonnutta lämpöä, en halunnut nähdä kuinka vanha koti verhoutui synkkyyteen ja pölyyn. Aikani yritin, kunnes huomasin kaiken yritykseni turhaksi. Ja niiinkuin aina, liika kiltteys tekee pahaksi, ajanmittaa. Niin minäkin aloin vihata kotiani. inhosin sen pinttynyttä likaa ja masentavaa huminaa joka maalasi seiniä pölykerroksiin. nurkissa pyöriviä salaisuuksia ja vanhoja välikohtauksia. inhosin, eikä kukaan muu välittänyt. niinpä en minäkään enää jaksanut.
Aloimme veljien kanssa rakentaa yläkertaan omaa maailmaamme, kapinaamme menneisyyttä vastaan, isää vastaan. Elimme kuin siat, täyttäen ullakon tupakansavulla, kaljapulloilla, ja huuruisilla illanvietoillamme. Jos nyt joutuisin takaisin asumaan siihen aikaan, tulisin varmasti hulluksi. Me oltiin oikeesti sikoja, ja mä olin ihan saatanan vihainen faijalle.
Joku stoppi siihen sitten tuli. Piti mennä töihin ja pääsin sattumalta kouluunkin opiskelemaan. Löysin poikaystävän ja ensimmäisen kouluvuoden melkein asuinkin sen luona. Jukka ei koskaan tullut mun luo. Mä en olisi edes kehdannut pyytää, mua oli alkanut hävettää meidän koti joka oli jo niin mätä että sen aisti jo ulko-ovelta.
Kesän jälkeen saatiinkin yhteinen koti arabiasta ja muutettiin sinne. Niin mä pääsin pois seutulasta. En olis voinut olla tyytyväisempi. Tunsin itseni helvetin ylpeeks ollessani ensimmäinen sisaruksista joka pääsi pois täältä, ja lähtiessäni vannoin itselleni etten koskaan tulisi takaisin. Asuisin mieluummin kadulla kuin kertoisin muutteneeni takaisin seutulaan.
Pari vuotta mä totuin elämään omillani jukan kanssa. mä nautin siitä että sain pestä kylppärin, imuroida ja vaihtaa lakanat. Eniten mä nautin siitä että suihku oli tilava ja puhdas, eikä vesi muuttunut kylmäksi.
Meni kolme vuotta ja tuli eron hetki. edessä oli lähtö omasta kodista. epätoivoisesti koitin kuukaudenajan hakea kämppää kun viikkoa ennen lähtöä soitin isälle ja kysyin saanko tuoda mun tavarat varastoon sen luo. Se oli mulle vitun nöyryyttävää. olin luvannut etten enää koskaan palaisi. mä en halunnut mun omia, puhtaita uuden elämän kamoja siihen mätään taloon, mä en halunnut sen tunkkaista masentunutta hajua niihin. mutta niin vaan kävi. ja vielä, yli vuosi sen jälkeen, lapsuudenhuoneeni seinää vasten nojaa sänkyni jossa olen viimeksi nukkunut arabissa. tavarat on pahvilaatikoissa. eikä mikään ole varmaa.
älä koskaan sano, ei koskaan. tai jos sanot, niin pidä siitä kiinni.