"Paljon siitä on kirjoitettu ja puhuttu lehdissä, mutta kertaakaan en ole kuullut siitä puhuttavan tavalla jolla minä sen olen kokenut. Suru on paha ja ruma tunne. Heti kaipauksen jälkeen tulee väkivaltainen olo, tekee mieli rikkoa ja tappaa. Suru on piikikäs, pyöreä teräspallo ja se heiluu ilmassa holtittomasti, sitten ne vielä puhuvat siitä surutyöstä, miten semmosta työtä voi edes ajatella, kun suru päälle tulee ja kaiken silpoo. Minä tulin surusta niin äänekkääksi, että päädyin mykäksi. En uskaltanut avata suutani, niin sopimattomia sieltä oli koko ajan tulossa. Sitten teräspallo hävisi ja tilalle tuli tyyny. Ei mikään tavallinen vaan sellainen valtava, muodoton ja luonnottoman pehmeä, sille kun laittoi päänsä, ei tuntenut mitään missään. Sinne pehmeyteen hävisi viha. Ja kaikki muukin, koska mitään en tuntenut. Tuntematon ihminen, se minä olin.
Mutta nyt kun katson sinua, tunnen itseni edes jonkinmoiseksi ihmiseksi ensimmäisen kertaa pitkään aikaan. Tästäkö alkaa toipuminen, tiedä häntä, mutta ainakin puheen kulmasta saatan saada kiinni. Jokaisella pitäisi olla pala toista ihmistä, jos ei kokonaista. Enkä minä sitä, johon kuuluit, olisi halunnutkaan keittiööni, näytepala kyllä riittää."
--
"Leikit koko ajan sanoilla. Tiesitkö, että sellainen kertoo ahdistuksesta? Se että yrittää olla koko ajan nokkela.
Tiesin.
Hyvä on. Palaan alkuun. Sanoit haluavasi muuttaa elämäsi joka aamu. Mitä olet ajatellut tehdä asialle?
Haluaisin kävellä juuri heräävän kaupungin laidalla rantatietä hitaasti, istua kiveykselle ja katsella hetken laivoja ja lintuja ja toisia ihmisiä, joille minun ei tarvitsisi myydä itseäni, ei mitään muutakaan eikä varsinkaan yhtään ideaa. Sen jälkeen haluaisin kävellä torille, istua siihen pulujen viereen kahvin kanssa ja jutella jonkun tuntemattoman ihmisen kanssa väljästi ja ystävällisesti käyttämättä kertaakaan seuraavia sanoja: asiakaslähtöinen, edelläkävijä ja haasteellinen. Tämä tuntematon ihminen, jonka kanssa puhuisin, voisi olla kadunlakaisija, kätilö, sähköasentaja, taksikuski tai vaikkapa rikollinen, kunhan hänellä ei olisi mitään tekemistä minun alani kanssa. Siinä me istuisimme hetken, heittäisimme hyvästit ja minä jatkaisin matkaani Kätilöopistolle. Ei niin, että minulla olisi sinne mitään asiaa, vaan siksi, että se rakennus edustaa minulle paikkaa, jossa ei ole mielipiteitä, vaan pelkkää tunnetta. Täysin punaista, valkoista ja sinistä tunnetta. Se on Linnanmäen huvipuiston ohella toinen paikka, missä ihminen on vain ihminen ja kaiken lisäksi pieni. Se vauva, sen synnyttänyt nainen ja sen vieressä se hölmistynyt mies. Ne kaikki ovat pieniä sen hetken. Pieniä sen pienen suuren edessä. Sinne minä kävelisin ja istuisin siellä kahvilassa, missä pystymahaiset ihanat naiset istuvat huolestuneiden ja ylpeiden miestensä kanssa, siellä minä istuisin muiden joukossa vaikka minulla ei olisi osaa eikä arpaa minkään siellä tapahtuvan kanssa, mutta jollain lailla minäkin tuntisin liittyväni osaksi sitä kaikkea, ehkä tuntisin itseni äidiksi, vauvaksi, mieheksi tai siksi vahtimestariksi, joka sanoo lempeällä, mutta määrätietoisella äänellä niille nahkatakkisille miehille, että tupakoida kyllä saa, mutta pitää mennä vähän sivummalle siitä pääovesta. Sellaisen elämän minä haluaisin itselleni."
--
"Hän oli oppinut pitämään mielipiteet sisällään, pää oli niitä aivan täynnä. Biko tiesi, että jos päähän loputtomasti varastoi materiaalia, käy ennen pitkää niin kuin monelle suomalaiselle: kaikki tulee ulos kerralla. Biko tajusi myös, että hänen pidättyväisyytensä johtui kielestä. Biko oli aavistanut jo suomen alkeiskurssilla, ettei hän koskaan tule oppimaan kieltä niin, että voisi sillä täydellisesti ilmaista itseään. Kieli on kävelykeppi, jolla rampa pysyy pystyssä. Rampa seisoo täristen kauppakeskuksen tuulikaapissa eikä pääse sisään ihailemaan suunnatonta tavaravalikoimaa.
Biko olisi halunnut kertoa aatoksiaan pitkin sivulausein, hän olisi halunnut hallita kaikki vivahteet, sävyerot ja yksityiskohtaiset adjektiivit. Häntä ärsytti suunnattomasti, että maassa oli vain yksi ihminen, joka tarkasti tiesi mitä hän tunsi. Maija. Kaikki muut ihmiset olivat pitkän kielen päässä, jossain siellä kaukana, horisontissa.
Miehet huusivat, hevoset juoksivat. Hennoilla kärryillä istuvat ohjaajat löivät hevosia, jotka harjat hulmuten ja turvat höyryssä juoksivat ympyrää. Äkkiä yksi hevosista laukkasi, ja kioskin miehet kirosivat ja pyörittivät päitään. Biko näki hidastuksessa, kuinka laukkaan kimmonnut hevonen nosti turpansa ylös, heilutti päätään ja yritti sanoa: nyt riitti, haluan vapautta, haluan vivahteita, haluan monipuolista elämää. Biko oli tuo hevonen. Hän ravasi ympyrää kuljettaessaan mykkiä suomalaisia töihin ja kotiin, hän virui kolmisanaisten lauseiden vankilassa, kieli oli hänen suitsensa. Ja viimeksi suitsista oli vedellyt se suuripipoinen poika."
![[info]](http://l-stat.livejournal.com/img/userinfo.gif?v=92.1){kind=small}
acrylic_ päiväkirjaa
